Jarkko Ruutu - Jumalainen näytelmä

En osaa sanoa, mistä NHL-idea oli lähtöisin. Ajatus vain syntyi sinä aamuna, kun ilmoitin asiasta äidille keittiön pöydän ääressä vuonna 1983, ja siitä lähtien se oli jotenkin itsestään selvä osa elämääni. En muista jutelleeni NHL:stä kenenkään kanssa, en vanhempien enkä broidien, vaikka tultuani lukioikään he tiesivät jo hyvin, mihin pyrin. En ajatellut nuorena hetkeäkään, onko minulla kykyjä maailman huipulle vai ei tai mitä sinne pääsemiseen vaaditaan. Jos kerran lätkää pelaan, annan lajille kaikkeni. Ja silloin tunnelin toisessa päässä on NHL. En joutunut koskaan puntaroimaan motivaatiotani tai sitä, mitä olen valmis tekemään ja mitä en. Olin valmis mihin tahansa. 

Jokaisella vähänkin jääkiekkoa seuranneella on varmasti mielipide Jarkko Ruudusta. Joillakin positiivinen, useimmilla negatiivinen. Oma mielikuvani Jarkosta on lähinnä paljon jäähyjä ottava, kovia otteita käyttävä ja vastustajia ärsyttävä pelaaja. Mutta millainen ihminen hän on kaukalon ulkopuolella? Se kiinnosti ja sai tarttumaan tähän kirjaan. 

Jo pienestä pitäen jääkiekko oli iso osa Jarkon elämää. Myös molemmat pikkuveljet, Mikko ja Tuomo, harrastivat jääkiekkoa ja pelasivat myöhemmin ammatikseen. Vanhemmat tukivat poikien harrastusta ja kuljettivat harjoituksiin mahdollisuuksien mukaan. 

Ruudun ammattilaisura käynnistyi vuonna 1996 Helsingin IFK:ssa, jossa hän ehti voittaa Suomen mestaruudenkin kunnes suuri unelma toteutui: Vancouver Canucks varasi Jarkon vuonna 1998 kolmannella kierroksella. NHL-ura käynnistyi kuitenkin hieman yskähdellen ja suurimman osan ensimmäisestä kaudesta hän pelasi farmissa. Peliminuuttien ja vastuun saaminen oli jatkossakin tiukassa mutta siinä Jarkon sinnikkyys ja itsepäisyys tuli esiin; hän ei lannistunut vaan taisteli tiensä kokoonpanoon ja kannattajien sydämiin. 

Vuonna 2006 Jarkko siirtyi pariksi kaudeksi Pittsburghiin ja siitä Ottawaan, kunnes päätti jättää NHL:n taakseen ja siirtyi Suomeen Jokereihin, eikä suinkaan HIFK:iin niin kuin kaikki varmasti olettivat. Kyseinen päätös aiheutti suurta kitkaa Jokereiden ja HIFK:n välille ja leimaa varmasti edelleenkin Jarkon uraa, ainakin suomalaisfanien silmissä. Lopulta vuonna 2014, kolmen SM-liigakauden jälkeen, Ruutu päätti pitkän uransa. 

Ohjenuorani oli yksinkertainen. Kun menen kaukaloon, jotakin pitää tapahtua. Aina. On erotuttava massasta jollain tavalla. Tässä kohdassa mukaan tulevat myös lätkän viihdebisnekseen liittyvät ulottuvuudet. Käsittääkseni olen vuosien varrella generoinut käytäväpuheita ja mielipiteitä melko hyvällä prosentilla suhteutettuna peliminuutteihini. Se ei missään tapauksessa ollut koskaan ensisijainen tavoitteeni, mutta vähitellen ympärilleni muodostunut maine alkoi ruokkia itseään. Ruutu vastassa. Mitähän sieltä tänään tulee? 

Kirjan luettuani jäi sellainen fiilis, että Jarkko taidetaan arvostaa rutkasti enemmän Pohjois-Amerikassa kuin Suomessa. Täällä hänenlaistaan pelaajaa ei ehkä ymmärretty. Hän teki kaikkensa joukkueen eteen ja jopa opiskeli etukäteen tietoa yksittäisistä pelaajista voidakseen käyttää sitä hyväksi pelin aikana ja horjuttaakseen vastustajan itseluottamusta. Pukukopissa Jarkko oli usein se porukan pelle joka teki kepposia ja piti samalla yllä hyvää henkeä. Toki ylilyöntejäkin kaukalossa välillä sattui kun mukana oli liikaa yliyrittämistä. Hän ei myöskään ollut se kaikkein lahjakkain ja taitavin, hän ei ollut maalintekokone eikä ratkaisija, mutta hän tiesi omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja antoi kaikkensa. Aina. 

Pelaajauransa jälkeen Jarkko on vastannut jo kolmen kauden ajan Columbus Blue Jacketsin Euroopan pelaajakehityksestä. Toisin sanoen hänen roolinaan on siis yhtä aikaa potkia Columbuksen nuoria lupauksia eteenpäin ja samalla myös tukea heitä. Enpä voisi kuvitella hänelle parempaa ammattia; jo pelaajauransa aikana Jarkko oli se joka tsemppasi ja kannusti joukkueensa muita pelaajia. 

Tuomas Nyholm & Jarkko Ruutu: Jarkko Ruutu - Jumalainen näytelmä

Otava, 2015

463 s. 

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

En ole ikuisuuksiin odottanut mitään kirjaa niin paljon kuin tätä. Masennuksesta ei mielestäni puhuta vieläkään tarpeeksi, varsinkaan näin suorapuheisesti ja rehellisesti kuin Anni Saastamoinen kirjassaan tekee. Mitään lässytystä on turha odottaa vaan nyt kerrotaan kirosanoja säästelemättä miltä se iso paha masennus oikeasti tuntuu. Jumalauta (pardon my french) että tämä kirja kolahti kovaa ja pystyin itse masennusta sairastaneena (tai paremminkin sairastavana) samaistumaan lähestulkoon kaikkeen.

Ensin tuli huonous, itseinho ja viha. Sitten tulivat niin syvät kuilut ja synkät syvänteet, että lakkasin olemasta minä. Olin vain mekaanisesti arkeani suorittava robotti, joka hymyili väkinäisesti sanoessaan kaupan kassalle "hei" ja "kiitos moimoi". Minä tein työni, hoidin velvollisuuteni, elin arkeani tunteetta ja läsnäolotta, kunnes eräänä päivänä siitä ei enää tullutkaan mitään. Tuli vain holtiton itku, pelko ja niin tukeva ahdistus, ettei sitä olisi poistanut napalmillakaan.

Saastamoinen kertoo kirjassa siitä miten yritti väkisin käydä töissä ja elää ns. normaalia elämää kunnes ei enää jaksanut. Hän kertoo myös miten vaikeaa masennuksesta oli kertoa läheisille ja miten vaikeaa on ylipäätään hakeutua hoitoon - ensin lääkärin kautta psykiatriselle sairaanhoitajalle ja siitä itselle oikean psykiatrin löytäminen. Ja se saamarin BDI-lomake, voiko oikeasti olla mitään ärsyttävämpää?

Masennus ei ole vain masentuneisuutta. Masennus ei ole pelkästään sitä, että makaa peiton alla ja pyörittelee päässään passiivisia kuolemantoiveita. Masennus on raivoa, ärsyyntyneisyyttä, jopa puhdasta vihaa ja niin väkevää vitutusta, että on suoranainen harmi, ettei sitä kykene valjastamaan virraksi. Masennus on nukkumista tai unettomuutta, se on itseinhoa, pelkoa, ahdistusta. Ei ole yhtä masennusta, ei ole vain sitä tyhjää katsetta. 

Ärsyttävintä on se, että usein ihmisillä on ennakkoluuloja masennusta tai masentuneita ihmisiä kohtaan. Kaikkein pahinta on se aliarviointi josta myös Saastamoinen kirjassa puhuu. Että kyllä se siitä ja kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu. Ei muuta kun ylös ulos ja lenkille. No kun ei se ole ihan niin yksinkertaista. Jospa masennus olisikin parannettavissa niin helposti! Mutta kun ei se ole. Välttämättä masennuksesta ei "parane" ikinä vaan se kulkee mukana läpi elämän.

Henkinen kipeys hävettää. Katkennut raaja tai jokin fyysinen sairaus sopisi paremmin yhteiskuntaamme, se voitaisiin hyväksyä, joskaan siitäkään ei pitäisi liikaa valittaa, ettei saa valittajan mainetta. Se olisi kuitenkin helpompi selittää. En minä nyt voi, kun on tämä sääriluu kolmesta kohtaa poikki. Mutta suomalaiseen sisuun ei sovi, että sisäisten kipujen tähden jättäytyy syrjään, paitsi siinä tapauksessa, että umpisuoli on puhjennut tai maksa poksahtamaisillaan.

Jostain syystä edelleen ihmisiä usein hävettää myöntää olevansa masentunut. Vaikka siinä ei pitäisi olla mitään hävettävää. Mutta kaipa meille suomalaisille on opetettu sellainen mentaliteetti että mennään vaikka läpi harmaan kiven. Eihän nyt semmoinen peli vetele, että yhtäkkiä ei vaan enää jaksaisi ja haluaisi vaan maata lamaantuneena sängyn pohjalla tuijottelemassa kattoon. Ehei. 

Mutta minä olen jo jäätiköllä. Minä olen matkalla rantaan, jossa pajunkissat heiluvat kutsuvasti kevättuulessa, talitintit huutavat titityytään. Kohta, ehkä pian, minä nousen vetiseltä jäätiköltä rantaan ja saan vaihdettua kylmässä vedessä vettyneet ja kehoani kiduttavat kylmät vaatteeni kuiviin. Ja kykenen kohtaamaan sen seuraavankin päivän. 

Kaikkein parasta tässä kirjassa on juuri se, että mitään ei kaunistella. Masennus kuvaillaan juuri sellaisena kuin se on, sängyn alla piileskelevänä mörkönä. Eikä masennukseen ole myöskään olemassa mitään ihmeparannusta, useimmiten siitä ei koskaan täysin parane. Se kulkee mukana läpi elämän, jossain kaukana taustalla, mutta mukana kuitenkin. Pienin askelin sen kanssa voi kuitenkin oppia elämään. 

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Kosmos, 2017

157 s.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Rouva Michelissä on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisen penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin - mutta suunnattoman elegantti.

Renée Michel on 54-vuotias leski, joka on työskennellyt 27 vuotta ovenvartijana eräässä rikkaiden asuttamassa kivitalossa . Hän yrittää kaikin tavoin pitää yllä "yleisesti hyväksyttyä mielikuvaa pariisilaisen asuintalon ovenvartijarouvasta - vaikka onkin hyvin älykäs, tuntee taidetta ja kirjallisuutta ja on jopa nimennyt kissansa Tolstoin mukaan. Mutta "ovenvartija ei lue Saksalaista ideologiaa eikä taatusti osaisi siteerata yhdettätoista teesiä Feuerbachista".

Kirjan toinen päähenkilö on talossa asusteleva rikkaan perheen 12-vuotias tytär Paloma, ikätovereitaan fiksumpi ja omissa oloissaan viihtyvä. Hän on tehnyt päätöksen olla alistumatta kohtaloonsa ja lopettaa elämänsä kolmetoistavuotissyntymäpäivänään. Kaikki muuttuu kun taloon muuttaa japanilainen Kakuro Ozu, joka saa molemmat tulemaan ulos kuorestaan ja jonka myötä Renée ja Paloma, kaksi erakkoa, löytävät toisensa.

Hurmaava, lämmin, liikuttava... Muun muassa kyseisillä adjektiiveilla voisin kuvailla kirjaa, joka vei ainakin minun sydämeni. Olen lukenut muutamia ranskalaisten kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja ja ne ovat kaikki olleet hyvin samantyyppisiä. Kepeitä ja toiveikkaita, mutta kuitenkin kirjan sivuilta löytyy myös se syvällisempi merkitys.

En kyllä ymmärrä miten tästä kirjasta voisi edes olla pitämättä! Veikkaanpa että jokainen meistä on joskus ollut yksinäinen, esittänyt jotain muuta kuin on tai tuntenut ettei oikein kuulu joukkoon. On surullista, että yhä edelleen ihmisillä on ennakkoluuloja ja -oletuksia ja jos et käyttäydy normien mukaisesti, herätät ihmetystä. Tässä kirjassa on mielestäni hyvä sanoma: kenenkään ei pitäisi piilottaa todellista itseään muilta vaan olla juuri sellainen kuin haluaa. Hitot muista!

Siilin eleganssi osoittaa myös sen, että sielunkumppanisi voi ihan hyvin olla sinua 42 vuotta nuorempi. Eikä tarvita kuin se yksi ihminen joka näkee kuoresi (tai piikkiesi) alle, jo se riittää. Kunpa Kakuro Ozun kaltaisia ihmisiä olisi maailmassa enemmänkin, koska ihan liian harva näkee että myös siilin piikkien alla piilee lämmin sydän.

Paloma, minun tyttäreni. Minulla ei ole lapsia, koska en niitä saanut. Surinko sitä? En. Mutta jos minulla olisi ollut tytär, niin se olisit ollut sinä. Ja siksi minä toivon ja rukoilen hartaasti, että elämäsi täyttää ne lupaukset, jotka sinussa on.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Alkuperäinen teos: L'Elégance du hérisson, 2006
Gummerus, 2010
374 s. 

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Kun mä olin kakstoista, mutsi ja faija piti mulle kaks puhuttelua.

   Toinen oli se tavallinen kukkia ja mehiläisiä -juttu. "--" Toinen puhuttelu koski sitä, mitä pitää tehdä jos poliisi pysäyttää. 

   Mutsi hössötti ja sanoi faijalle, että mä olen vielä liian pieni. Faija väitti, että kyllä mulla ikä riittää pidätettäväksi ja ammuttavaksi. 

   "Starr-Starr, tee täsmälleen niinku poliisi käskee", faija sanoi. "Pidä kädet näkyvissä. Älä tee äkkinäisiä liikkeitä. Puhu vaan kun sua puhutellaan."

16-vuotias Starr asuu slummissa Garden Heightsissa, mutta käy koulua kaupungin paremmalla alueella jossa oppilaat ovat enimmäkseen valkoisia. Hän ei tunne olevansa täysin oma itsensä kummassakaan yhteisössä, ja kaikki muuttuu lopullisesti kun eräänä iltana Starr näkee poliisin ampuvan hänen lapsuudenystävänsä Khalilin. Tapahtunut aiheuttaa kohua ja jopa mellakointia, ja Starr on ainoa joka pystyy todistamaan että poliisi ampui ilman syytä. Niinpä hän päättää ryhtyä taisteluun jotta oikeus voittaisi. 

En edes tiedä mistä aloittaisin, koska niin paljon ajatuksia Viha jonka kylvät herätti. Näin tämän kirjan kerran jonkun kirjabloggaajan instagramissa ja päätin lainata kun se sopivasti oli kirjastossa hyllyssä. Tietämättä sen kummemmin mistä kirja edes kertoo mutta jo pelkkä kansi herätti kiinnostusta. Ja huh huh, en olisi uskonut että kyseessä olisi niin kantaaottava, syvällinen ja sydäntäsärkevä nuortenkirja.

Starr on todella vahva päähenkilö, ja ennen kaikkea rohkea. Vaikka pelottaa, hän päättää taistella oikeuden, Khalilin ja koko yhteisön puolesta. Kirja oli todella uskottava, ei pelkästään todenmukaisten tapahtumien takia, vaan koska oli jotenkin helppoa kuvitella ympäristö ja ihmiset mielessään - varmasti siksi että kirjan kirjoittaja Thomas on itsekin kasvanut slummissa. Ehkä tämä on kuitenkin semmoinen kirja, jonka olisin halunnut lukea mieluummin englannin kielellä koska silloin ihmisten puhe ja heidän käyttämänsä slangi kuulostaisi varmasti paremmalta kuin suomeksi. Toisaalta voisi kuvitella että nuorille tämmöisen kirjan lukeminen, jossa ei puhuta kirjakielellä, on paljon mieluisampaa. Suosittelen lämpimästi, niin nuorille kuin ihan kaiken ikäisille lukijoille. Ihan mieletön kirja.

Silti mä olen sitä mieltä, että jonain päivänä asiat muuttuu. Miten? Mä en tiedä. Milloin? Sitä mä varsinkaan en tiedä. Miksi? Siksi että aina on joku, joka taistelee. Ehkä nyt on mun vuoro. 

Muutkin taistelee, jopa Gardenissa, vaikka välillä tuntuu ettei siellä ole paljon puolustamisen arvoista. Ihmiset tiedostaa ja huutaa ja marssii ja vaatii. Ne ei unohda. Mun mielestä se on kaikkein tärkeintä. 

Khalil, mä en unohda koskaan.

Mä en luovuta koskaan.

Mä en vaikene koskaan.

Mä lupaan sen.

Kaikkein surullisinta on se, että kirjan tapahtumat ovat saaneet inspiraatiota tosielämästä ja Black Lives Matter -liikkeestä joka vastustaa tummaihoisiin ihmisiin kohdistuvaa syrjintää, erityisesti poliisiväkivaltaa. Yhdysvalloissa on lähimenneisyydessä ollut useita tapauksia joissa poliisi on ampunut aseetonta, tummaihoista miestä. Toivottavasti tämä kirja ja siitä tekeillä oleva elokuva onnistuvat osaltaan taistelemaan ennakkoluuloja vastaan ja ehkäisemään vastaavanlaisten tapahtumien syntyä.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Alkuperäinen teos: The Hate U Give, 2017
Otava, 2017
397 s.

Samuel Björk: Yölintu

Samuel Björkin esikoisromaani Minä matkustan yksin oli yksi parhaista dekkareista mitä olen ikinä lukenut, joten odotin seuraavan kirjan olevan vähintäänkin yhtä hyvä (toisaalta ikinä ei pitäisi asettaa kirjalle liikaa odotuksia). Ostin Yölinnun jo lähes vuosi sitten mutta jostain syystä se jäikin hyllyyn pölyttymään ja odottamaan sopivaa hetkeä. Päätinkin, että se tulee olemaan ensimmäinen kirja minkä tänä vuonna luen.

Keskellä aukiota lojui jotain.
Sinertävänvalkoinen alaston ruumis.
Tyttö.
Nuori tyttö?
Tom Petterson säikähti niin että kamera lipsahti käsistä eikä hän edes huomannut, kun se putosi varvikkoon hänen eteensä. 
Aukiolla makasi kuollut tyttö.
Höyheniä?
Herrajumala.
Metsässä makasi alaston tyttö.
Höyheniä ympärillään.
Valkoinen lilja suussa.

Rikostutkija Holger Munch ja hänen työparinsa Mia Krüger joutuvat selvittämään jälleen uutta murhaa kun teinityttö löydetään kuolleena kynttilöiden ja höyhenien keskeltä. Teko vaikuttaa rituaalimurhalta ja sen kammottavuutta lisää video, jonka eräs nuori hakkeri heille lähettää. Onnistuvatko he nappaamaan tekijän ennen kuin tämä etsii uuden uhrin?

Kuin luin Yölinnun loppuun teki melkein mieli hurrata ääneen. Olihan se ihan hemmetin hyvä ja jännittävä ja jännite pysyi hyvin loppuun asti. Pidän siitä miten lukijaa hämätään ja sitä itsekin epäilee vähän jokaista kunnes oikea syyllinen paljastetaan. Missään vaiheessa ei tullut tylsää hetkeä vaan juoni eteni rivakasti eteenpäin. Pakko muutenkin hehkuttaa pohjoismaisia dekkareita, ne ovat ihan parhaita! Synkkiä, väkivaltaisia ja henkilöhahmot useimmiten enemmän tai vähemmän sekaisin - eli ei mitään hyvän mielen kirjoja. Silti ne ovat jotenkin äärimmäisen kiehtovia ja tempaavat aina mukaansa.

Ainoa asia joka tässä kirjassa ihan himpun verran häiritsi oli aavistuksen kliseiset henkilöhahmot; vanhempi, hieman tukeva (miespuolinen) rikostutkija joka haikailee entisen vaimonsa perään, nuori, menneisyytensä kanssa kamppaileva nainen joka ei suostu kohtaamaan ongelmiaan ja niin edelleen. Mutta loppupeleissä se ei pahemmin haitannut, varsinkin kun he ovat kuitenkin kiinnostavia.

Jos olet dekkarien ystävä niin tämä on aika must read, suosittelen lämpimästi. Ja sen perusteella miten tämä kirja päättyi, jatkoa on luvassa. Jes!

Samuel Björk: Yölintu
Alkuperäinen teos: Uglen, 2015
Otava, 2017
398 s.

Luetut 2018

Viime vuonna en ihan yltänyt asettamaani tavoitteeseen eli 100 luettuun kirjaan, koska lukutahti hieman loppuvuodesta hidastui. Joten uusi yritys tänä vuonna! Kuvassa tämänhetkiset lainakirjat joihin tarttumista odotan innolla ja tarkoituksena olisi ainakin lukea pitkästä aikaa kaikki Harry Potterit. Okei täytyy myöntää että mun must read-lista on jo niin pitkä, että ei taida tämäkään vuosi riittää niiden kaikkien lukemiseen :D Minkäs teet kun kiinnostavia kirjoja on niin paljon?

Tammikuu
1. Samuel Björk: Yölintu
2. Angie Thomas: Viha jonka kylvät
3. Muriel Barbery: Siilin eleganssi
4. Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat



Helmikuu
5. Tuomas Nyholm: Jarkko Ruutu - jumalainen näytelmä
6. Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi
7. Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä


Maaliskuu
8. Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
9. Hendrik Groen: Viimeiset villitykset
10. Aki Linnanahde: Jere
11. Cecelia Ahern: Viallinen


Huhtikuu
12. Miska Rantanen: Kalsarikänni
13. Lars Kepler: Paganini ja paholainen
14. Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Uudenvuodenlupauksia (tai jotain sinnepäin)

Uusi vuosi, uudet kujeet. Jotenkin aivot eivät ole vieläkään täysin sisäistäneet, että nyt on tosiaan vuosi 2018. Olen vieläkin ihan äimänä siitä miten nopeasti vuosi 2017 meni! En tehnyt edellisenä uutena vuotena mitään lupauksia, mikä oli varmaan ihan hyvä koska olisin todennäköisesti rikkonut ne kaikki :D Muutenkin sana "lupaus" on mielestäni turhan ehdoton. Paremminkin voisi sanoa että "lupaan yrittää". Koska pääasiahan on että edes yrittää, vaikka ei aina sitten onnistuisikaan. 

Lupaan yrittää...

...pitää parempaa huolta itsestäni.
...olla vähemmän ankara itselleni.
...pitää hyvää huolta ystävyyssuhteistani (koska faktahan on se että miehiä tulee ja miehiä menee mutta ystävät pysyy aina).
...olla spontaani ja tehdä rohkeita päätöksiä - vaikka ei aina menisikään ihan putkeen.
...olla tuhlaamatta liikaa.
...olla juoksematta kenenkään miehen perässä (muista tämä!!!).
...pitää hauskaa ja nauttia elämästä!

Palataan tähän sitten tämän vuoden lopussa :D Vielä kerran ihanaa uutta vuotta kaikille!