Jarkko Ruutu - Jumalainen näytelmä

En osaa sanoa, mistä NHL-idea oli lähtöisin. Ajatus vain syntyi sinä aamuna, kun ilmoitin asiasta äidille keittiön pöydän ääressä vuonna 1983, ja siitä lähtien se oli jotenkin itsestään selvä osa elämääni. En muista jutelleeni NHL:stä kenenkään kanssa, en vanhempien enkä broidien, vaikka tultuani lukioikään he tiesivät jo hyvin, mihin pyrin. En ajatellut nuorena hetkeäkään, onko minulla kykyjä maailman huipulle vai ei tai mitä sinne pääsemiseen vaaditaan. Jos kerran lätkää pelaan, annan lajille kaikkeni. Ja silloin tunnelin toisessa päässä on NHL. En joutunut koskaan puntaroimaan motivaatiotani tai sitä, mitä olen valmis tekemään ja mitä en. Olin valmis mihin tahansa. 

Jokaisella vähänkin jääkiekkoa seuranneella on varmasti mielipide Jarkko Ruudusta. Joillakin positiivinen, useimmilla negatiivinen. Oma mielikuvani Jarkosta on lähinnä paljon jäähyjä ottava, kovia otteita käyttävä ja vastustajia ärsyttävä pelaaja. Mutta millainen ihminen hän on kaukalon ulkopuolella? Se kiinnosti ja sai tarttumaan tähän kirjaan. 

Jo pienestä pitäen jääkiekko oli iso osa Jarkon elämää. Myös molemmat pikkuveljet, Mikko ja Tuomo, harrastivat jääkiekkoa ja pelasivat myöhemmin ammatikseen. Vanhemmat tukivat poikien harrastusta ja kuljettivat harjoituksiin mahdollisuuksien mukaan. 

Ruudun ammattilaisura käynnistyi vuonna 1996 Helsingin IFK:ssa, jossa hän ehti voittaa Suomen mestaruudenkin kunnes suuri unelma toteutui: Vancouver Canucks varasi Jarkon vuonna 1998 kolmannella kierroksella. NHL-ura käynnistyi kuitenkin hieman yskähdellen ja suurimman osan ensimmäisestä kaudesta hän pelasi farmissa. Peliminuuttien ja vastuun saaminen oli jatkossakin tiukassa mutta siinä Jarkon sinnikkyys ja itsepäisyys tuli esiin; hän ei lannistunut vaan taisteli tiensä kokoonpanoon ja kannattajien sydämiin. 

Vuonna 2006 Jarkko siirtyi pariksi kaudeksi Pittsburghiin ja siitä Ottawaan, kunnes päätti jättää NHL:n taakseen ja siirtyi Suomeen Jokereihin, eikä suinkaan HIFK:iin niin kuin kaikki varmasti olettivat. Kyseinen päätös aiheutti suurta kitkaa Jokereiden ja HIFK:n välille ja leimaa varmasti edelleenkin Jarkon uraa, ainakin suomalaisfanien silmissä. Lopulta vuonna 2014, kolmen SM-liigakauden jälkeen, Ruutu päätti pitkän uransa. 

Ohjenuorani oli yksinkertainen. Kun menen kaukaloon, jotakin pitää tapahtua. Aina. On erotuttava massasta jollain tavalla. Tässä kohdassa mukaan tulevat myös lätkän viihdebisnekseen liittyvät ulottuvuudet. Käsittääkseni olen vuosien varrella generoinut käytäväpuheita ja mielipiteitä melko hyvällä prosentilla suhteutettuna peliminuutteihini. Se ei missään tapauksessa ollut koskaan ensisijainen tavoitteeni, mutta vähitellen ympärilleni muodostunut maine alkoi ruokkia itseään. Ruutu vastassa. Mitähän sieltä tänään tulee? 

Kirjan luettuani jäi sellainen fiilis, että Jarkko taidetaan arvostaa rutkasti enemmän Pohjois-Amerikassa kuin Suomessa. Täällä hänenlaistaan pelaajaa ei ehkä ymmärretty. Hän teki kaikkensa joukkueen eteen ja jopa opiskeli etukäteen tietoa yksittäisistä pelaajista voidakseen käyttää sitä hyväksi pelin aikana ja horjuttaakseen vastustajan itseluottamusta. Pukukopissa Jarkko oli usein se porukan pelle joka teki kepposia ja piti samalla yllä hyvää henkeä. Toki ylilyöntejäkin kaukalossa välillä sattui kun mukana oli liikaa yliyrittämistä. Hän ei myöskään ollut se kaikkein lahjakkain ja taitavin, hän ei ollut maalintekokone eikä ratkaisija, mutta hän tiesi omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja antoi kaikkensa. Aina. 

Pelaajauransa jälkeen Jarkko on vastannut jo kolmen kauden ajan Columbus Blue Jacketsin Euroopan pelaajakehityksestä. Toisin sanoen hänen roolinaan on siis yhtä aikaa potkia Columbuksen nuoria lupauksia eteenpäin ja samalla myös tukea heitä. Enpä voisi kuvitella hänelle parempaa ammattia; jo pelaajauransa aikana Jarkko oli se joka tsemppasi ja kannusti joukkueensa muita pelaajia. 

Tuomas Nyholm & Jarkko Ruutu: Jarkko Ruutu - Jumalainen näytelmä

Otava, 2015

463 s. 

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

En ole ikuisuuksiin odottanut mitään kirjaa niin paljon kuin tätä. Masennuksesta ei mielestäni puhuta vieläkään tarpeeksi, varsinkaan näin suorapuheisesti ja rehellisesti kuin Anni Saastamoinen kirjassaan tekee. Mitään lässytystä on turha odottaa vaan nyt kerrotaan kirosanoja säästelemättä miltä se iso paha masennus oikeasti tuntuu. Jumalauta (pardon my french) että tämä kirja kolahti kovaa ja pystyin itse masennusta sairastaneena (tai paremminkin sairastavana) samaistumaan lähestulkoon kaikkeen.

Ensin tuli huonous, itseinho ja viha. Sitten tulivat niin syvät kuilut ja synkät syvänteet, että lakkasin olemasta minä. Olin vain mekaanisesti arkeani suorittava robotti, joka hymyili väkinäisesti sanoessaan kaupan kassalle "hei" ja "kiitos moimoi". Minä tein työni, hoidin velvollisuuteni, elin arkeani tunteetta ja läsnäolotta, kunnes eräänä päivänä siitä ei enää tullutkaan mitään. Tuli vain holtiton itku, pelko ja niin tukeva ahdistus, ettei sitä olisi poistanut napalmillakaan.

Saastamoinen kertoo kirjassa siitä miten yritti väkisin käydä töissä ja elää ns. normaalia elämää kunnes ei enää jaksanut. Hän kertoo myös miten vaikeaa masennuksesta oli kertoa läheisille ja miten vaikeaa on ylipäätään hakeutua hoitoon - ensin lääkärin kautta psykiatriselle sairaanhoitajalle ja siitä itselle oikean psykiatrin löytäminen. Ja se saamarin BDI-lomake, voiko oikeasti olla mitään ärsyttävämpää?

Masennus ei ole vain masentuneisuutta. Masennus ei ole pelkästään sitä, että makaa peiton alla ja pyörittelee päässään passiivisia kuolemantoiveita. Masennus on raivoa, ärsyyntyneisyyttä, jopa puhdasta vihaa ja niin väkevää vitutusta, että on suoranainen harmi, ettei sitä kykene valjastamaan virraksi. Masennus on nukkumista tai unettomuutta, se on itseinhoa, pelkoa, ahdistusta. Ei ole yhtä masennusta, ei ole vain sitä tyhjää katsetta. 

Ärsyttävintä on se, että usein ihmisillä on ennakkoluuloja masennusta tai masentuneita ihmisiä kohtaan. Kaikkein pahinta on se aliarviointi josta myös Saastamoinen kirjassa puhuu. Että kyllä se siitä ja kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu. Ei muuta kun ylös ulos ja lenkille. No kun ei se ole ihan niin yksinkertaista. Jospa masennus olisikin parannettavissa niin helposti! Mutta kun ei se ole. Välttämättä masennuksesta ei "parane" ikinä vaan se kulkee mukana läpi elämän.

Henkinen kipeys hävettää. Katkennut raaja tai jokin fyysinen sairaus sopisi paremmin yhteiskuntaamme, se voitaisiin hyväksyä, joskaan siitäkään ei pitäisi liikaa valittaa, ettei saa valittajan mainetta. Se olisi kuitenkin helpompi selittää. En minä nyt voi, kun on tämä sääriluu kolmesta kohtaa poikki. Mutta suomalaiseen sisuun ei sovi, että sisäisten kipujen tähden jättäytyy syrjään, paitsi siinä tapauksessa, että umpisuoli on puhjennut tai maksa poksahtamaisillaan.

Jostain syystä edelleen ihmisiä usein hävettää myöntää olevansa masentunut. Vaikka siinä ei pitäisi olla mitään hävettävää. Mutta kaipa meille suomalaisille on opetettu sellainen mentaliteetti että mennään vaikka läpi harmaan kiven. Eihän nyt semmoinen peli vetele, että yhtäkkiä ei vaan enää jaksaisi ja haluaisi vaan maata lamaantuneena sängyn pohjalla tuijottelemassa kattoon. Ehei. 

Mutta minä olen jo jäätiköllä. Minä olen matkalla rantaan, jossa pajunkissat heiluvat kutsuvasti kevättuulessa, talitintit huutavat titityytään. Kohta, ehkä pian, minä nousen vetiseltä jäätiköltä rantaan ja saan vaihdettua kylmässä vedessä vettyneet ja kehoani kiduttavat kylmät vaatteeni kuiviin. Ja kykenen kohtaamaan sen seuraavankin päivän. 

Kaikkein parasta tässä kirjassa on juuri se, että mitään ei kaunistella. Masennus kuvaillaan juuri sellaisena kuin se on, sängyn alla piileskelevänä mörkönä. Eikä masennukseen ole myöskään olemassa mitään ihmeparannusta, useimmiten siitä ei koskaan täysin parane. Se kulkee mukana läpi elämän, jossain kaukana taustalla, mutta mukana kuitenkin. Pienin askelin sen kanssa voi kuitenkin oppia elämään. 

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Kosmos, 2017

157 s.