Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

En ole ikuisuuksiin odottanut mitään kirjaa niin paljon kuin tätä. Masennuksesta ei mielestäni puhuta vieläkään tarpeeksi, varsinkaan näin suorapuheisesti ja rehellisesti kuin Anni Saastamoinen kirjassaan tekee. Mitään lässytystä on turha odottaa vaan nyt kerrotaan kirosanoja säästelemättä miltä se iso paha masennus oikeasti tuntuu. Jumalauta (pardon my french) että tämä kirja kolahti kovaa ja pystyin itse masennusta sairastaneena (tai paremminkin sairastavana) samaistumaan lähestulkoon kaikkeen.

Ensin tuli huonous, itseinho ja viha. Sitten tulivat niin syvät kuilut ja synkät syvänteet, että lakkasin olemasta minä. Olin vain mekaanisesti arkeani suorittava robotti, joka hymyili väkinäisesti sanoessaan kaupan kassalle "hei" ja "kiitos moimoi". Minä tein työni, hoidin velvollisuuteni, elin arkeani tunteetta ja läsnäolotta, kunnes eräänä päivänä siitä ei enää tullutkaan mitään. Tuli vain holtiton itku, pelko ja niin tukeva ahdistus, ettei sitä olisi poistanut napalmillakaan.

Saastamoinen kertoo kirjassa siitä miten yritti väkisin käydä töissä ja elää ns. normaalia elämää kunnes ei enää jaksanut. Hän kertoo myös miten vaikeaa masennuksesta oli kertoa läheisille ja miten vaikeaa on ylipäätään hakeutua hoitoon - ensin lääkärin kautta psykiatriselle sairaanhoitajalle ja siitä itselle oikean psykiatrin löytäminen. Ja se saamarin BDI-lomake, voiko oikeasti olla mitään ärsyttävämpää?

Masennus ei ole vain masentuneisuutta. Masennus ei ole pelkästään sitä, että makaa peiton alla ja pyörittelee päässään passiivisia kuolemantoiveita. Masennus on raivoa, ärsyyntyneisyyttä, jopa puhdasta vihaa ja niin väkevää vitutusta, että on suoranainen harmi, ettei sitä kykene valjastamaan virraksi. Masennus on nukkumista tai unettomuutta, se on itseinhoa, pelkoa, ahdistusta. Ei ole yhtä masennusta, ei ole vain sitä tyhjää katsetta. 

Ärsyttävintä on se, että usein ihmisillä on ennakkoluuloja masennusta tai masentuneita ihmisiä kohtaan. Kaikkein pahinta on se aliarviointi josta myös Saastamoinen kirjassa puhuu. Että kyllä se siitä ja kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu. Ei muuta kun ylös ulos ja lenkille. No kun ei se ole ihan niin yksinkertaista. Jospa masennus olisikin parannettavissa niin helposti! Mutta kun ei se ole. Välttämättä masennuksesta ei "parane" ikinä vaan se kulkee mukana läpi elämän.

Henkinen kipeys hävettää. Katkennut raaja tai jokin fyysinen sairaus sopisi paremmin yhteiskuntaamme, se voitaisiin hyväksyä, joskaan siitäkään ei pitäisi liikaa valittaa, ettei saa valittajan mainetta. Se olisi kuitenkin helpompi selittää. En minä nyt voi, kun on tämä sääriluu kolmesta kohtaa poikki. Mutta suomalaiseen sisuun ei sovi, että sisäisten kipujen tähden jättäytyy syrjään, paitsi siinä tapauksessa, että umpisuoli on puhjennut tai maksa poksahtamaisillaan.

Jostain syystä edelleen ihmisiä usein hävettää myöntää olevansa masentunut. Vaikka siinä ei pitäisi olla mitään hävettävää. Mutta kaipa meille suomalaisille on opetettu sellainen mentaliteetti että mennään vaikka läpi harmaan kiven. Eihän nyt semmoinen peli vetele, että yhtäkkiä ei vaan enää jaksaisi ja haluaisi vaan maata lamaantuneena sängyn pohjalla tuijottelemassa kattoon. Ehei. 

Mutta minä olen jo jäätiköllä. Minä olen matkalla rantaan, jossa pajunkissat heiluvat kutsuvasti kevättuulessa, talitintit huutavat titityytään. Kohta, ehkä pian, minä nousen vetiseltä jäätiköltä rantaan ja saan vaihdettua kylmässä vedessä vettyneet ja kehoani kiduttavat kylmät vaatteeni kuiviin. Ja kykenen kohtaamaan sen seuraavankin päivän. 

Kaikkein parasta tässä kirjassa on juuri se, että mitään ei kaunistella. Masennus kuvaillaan juuri sellaisena kuin se on, sängyn alla piileskelevänä mörkönä. Eikä masennukseen ole myöskään olemassa mitään ihmeparannusta, useimmiten siitä ei koskaan täysin parane. Se kulkee mukana läpi elämän, jossain kaukana taustalla, mutta mukana kuitenkin. Pienin askelin sen kanssa voi kuitenkin oppia elämään. 

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Kosmos, 2017

157 s.