Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Ja vaikka mitään en niin tahtoisi kuin tietää missä Manuel on ja tuleeko Manuel vielä minun luokseni, joskus väsyn paitsi kysymyksiini, myös vastauksiini. Siihen että kaikella on tarkoitus ja jossain vastaus kaikkeen. Ettei sade voi olla vain sadetta. Ikävä pelkkää ikävää. 

Elsa löytää uskon, helluntailaisuuden. Perhe ei ymmärrä eikä hyväksy, mutta Elsa ei välitä: hän tuntee itsensä kokonaiseksi puhuessaan kielillä, Jumalan antamilla sanoilla. Herran johdattamana hän päättää ylioppilasjuhlien jälkeen lähteä Kolumbiaan, Bogotaan. Kuukaudet siellä vaihtuvat vuosiksi ja Elsa tutustuu paikallisen seurakunnan kautta sissien vankina olleeseen Manueliin. Lopulta vastauksia vaille jääneet kysymykset alkavat vaivata Elsaa ja hän alkaa kyseenalaistamaan omaa uskoaan. 

Rehellisesti sanottuna oli lähellä että olisin jättänyt tämän kirjan kesken. En ole tippaakaan uskonnollinen ihminen, mutta minusta on silti ihan mielenkiintoista lukea ihmisistä jotka uskovat - ja jotka syystä tai toisesta lakkaavat uskomasta. Tätä kirjaa lukiessa alkoi kuitenkin ensimmäisten parinkymmenen sivun jälkeen ahdistaa ja inhottaa mutta ihan vaan periaatteesta päätin kuitenkin lukea loppuun. Omatunto ei vain salli jättää mitään kirjaa kesken. 

Ja ihan hyvä että luin koska tässä tuli samalla haastettua itseä - kaikki kirjathan eivät voi miellyttää mutta niistä voi silti oppia jotain. Täytyy myös mainita se, että onhan tämä ihan äärimmäisen kauniisti kirjoitettu. 

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Otava, 2017

288 s.

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi sata päivää jäljellä? 

Tästä tulee totisinta totta nelikymppiselle Luciolle, joka saa kuulla olevansa parantumattomasti sairas. Hän päättääkin elää seuraavat päivät kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää. Sadan päivän aikana Lucio ehtii muun muassa ottaa loparit työstään kuntokeskuksessa, seikkailla "muskettisotureidensa" kanssa ja löytää sattumalta uusia ystäviä sekä nauttia hyvästä ruoasta (ja niistä munkkirinkilöistä). Mutta ehtiikö hän voittaa takaisin syrjähypystä suivaantuneen vaimonsa Paolan rakkauden? 

Jo kannen perusteella päättelin, että vakavasta aiheestaan huolimatta tämä kirja ei ole mikään nyyhkytarina. Onneksi niin! Elämäntäyteinen, hauska, myöskin surullinen ja koskettava. Ennen kaikkea se sai ajattelemaan, että kunpa jokainen meistä osaisi elää jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen. 

Väkisinkin aloin myös miettimään, mitä itse tekisin jos minulla olisi sata päivää jäljellä? Ainakin matkustaisin maailman ympäri, sanoisin suorat sanat ihmisille jotka sen ansaitsevat, hyppäisin benji-hypyn, kirjoittaisin kirjan... Ennen kaikkea olisin rohkea enkä välittäisi pätkääkään siitä mitä muut ajattelevat. Toisaalta, mikä estää tekemästä noita asioita juuri nyt? 

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Gummerus, 2016

412 s. 

Kuka olen?

Siinäpä vasta hyvä kysymys. Jos perustiedoista lähdetään niin olen 25-vuotias, nainen (kukapa olisi arvannut) ja kotoisin Pohjois-Savosta Kiuruvedeltä. Asuimme maalla 30 kilometrin päässä keskustassa, ja olen onnellinen että sain viettää lapsuuteni ja peltojen, metsien ja järvien ympäröimänä. Oli tilaa leikkiä ja vapaasti temmeltää pitkin poikin kylää. Lukion jälkeen haahuilin muutaman vuoden kunnes päädyin lopulta elokuussa 2015 Haapavedelle opiskelemaan kirjastoalaa. Valmistuin kesäkuussa 2017 ja nyt on etsinnässä se oma (työ)paikka elämässä.

Ujo, herkkä ja hieman omissa maailmoissa viihtyvä olen ollut aina. Jo lapsena saatoin kuljeskella tuntikausia yksin pitkin peltoja ja keksiä kaikenlaisia tarinoita. Nyt aikuisenakin viihdyn parhaiten kotona hyvän kirjan ja viinilasillisen kera. Toki sen vastapainoksi tykkään myös matkustella aina kun mahdollista, nähdä ystäviä ja käydä kaikenlaisissa kulttuuritapahtumissa. Pidän itseäni onnekkaana siinä mielessä, että vaikka minulla ei ole kovin laaja ystäväpiiri, on elämässäni kuitenkin muutama hyvä ystävä joihin tiedän voivani luottaa sataprosenttisesti.

Minä lukijana
Pääasiassa haluan kirjoittaa tänne blogiin kirjoista, mutta luultavasti myös muistakin aiheista. Mitä nyt mieleen ikinä tuleekaan. Voisin siis vähän avata sitä, miten rakkauteni kirjoihin on syntynyt ja kasvanut elämän edetessä.

Olen siis lukenut kirjoja aina. Tai siis siitä asti kun opin lukemaan. Lapsena maanantai oli viikon paras päivä koska silloin kirjastoauto tuli pyörähtämään meidän kylällä. Raahasin sieltä joka kerta korillisen kirjoja ja olen aika satavarma, että yksikään niistä ei jäänyt lukematta. Harry Potter oli (ja on varmaan edelleenkin) yksi ylitse muiden.

Lukuharrastus on siis kulkenut mukana koko elämän ajan, vaikkakin lukioaikana se välillä hiipui kirjoitusten ja kokeiden takia. Ei ole siis mikään ihme, että muutaman mutkan kautta päädyin lopulta opiskelemaan kirjastoalaa. Opiskelujen myötä rakkaus kirjoihin vain kasvoi ja haluan olla entistä paremmin perillä uutuuskirjoista ja lukea enemmän eri genrejä. Toiveena olisi löytää työpaikka kirjastosta - tai pääasia on että saisin työskennellä edes jotenkin kirjojen parissa.

Aloittaminen ja sen vaikeus

En ole varmaan ainoa, jolle aloittaminen on ihan pirun hankalaa. Ihan sama kuinka tärkeästä tai vähäpätöisestä asiasta on kyse, niin aina sen tekemistä pitää lykätä ja jättää sinne kuuluisaan viime tippaan. Toinen ongelma on se, että itse innostun helposti jostain asiasta mutta se innostus saattaa myös laantua yhtä nopeasti kuin alkoikin. Hyvänä esimerkkinä tämä blogi :D 

Minullahan oli siis vuodenvaihteessa aikomuksena aloittaa kirjoittamaan blogia säännöllisesti. Eihän se sitten mennyt ihan niin kuin strömsössä. En ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa. Vaikka kirjoittaminen kiinnostaa todella paljon ja on ollut jo pitkään haaveena kirjablogin tai ylipäätään blogin perustaminen, tuntuu olevan mahdotonta istahtaa läppärin ääreen ja ruveta kirjoittamaan. Tai onhan se läppärin ääreen istuminen helppoa. Mutta sitten kun pitäisi alkaa kirjoittamaan, täytyykin yhtäkkiä selata kännykästä instagram/snapchat/facebook, lukea uutiset, viestittää kaverille, katsella työpaikkoja, ihan mitä vaan. Sinänsä hassua kun kyse on niinkin mieluisasta asiasta kuin kirjoittaminen. 

Osasyynä voi olla se, että liikaa alkaa miettimään mitä muut tästä ajattelevat, mistä minä nyt voin kirjoittaa ja kuulostaako tämä nyt ihan tyhmältä. Kun sillä ei ole oikeasti mitään väliä. Eikä ole väliä vaikka tätä blogia lukisi vain ne pari ystävää, jotka säännöllisin väliajoin käyvät toiveikkaina katsomassa olisinko vahingossa kirjoittanut jotain uutta sitten tammikuun. No hei nyt ei tarvitse enää pettyä! :D 

Joka tapauksessa kaipaan elämään tällä hetkellä jotain säännöllisyyttä, jotain mihin voi uppoutua ja unohtaa hetkeksi kaikki murheet. Toivottavasti tästä blogista tulisi semmoinen henkireikä. Yritys on ainakin kova!