Ja vaikka mitään en niin tahtoisi kuin tietää missä Manuel on ja tuleeko Manuel vielä minun luokseni, joskus väsyn paitsi kysymyksiini, myös vastauksiini. Siihen että kaikella on tarkoitus ja jossain vastaus kaikkeen. Ettei sade voi olla vain sadetta. Ikävä pelkkää ikävää.
Elsa löytää uskon, helluntailaisuuden. Perhe ei ymmärrä eikä hyväksy, mutta Elsa ei välitä: hän tuntee itsensä kokonaiseksi puhuessaan kielillä, Jumalan antamilla sanoilla. Herran johdattamana hän päättää ylioppilasjuhlien jälkeen lähteä Kolumbiaan, Bogotaan. Kuukaudet siellä vaihtuvat vuosiksi ja Elsa tutustuu paikallisen seurakunnan kautta sissien vankina olleeseen Manueliin. Lopulta vastauksia vaille jääneet kysymykset alkavat vaivata Elsaa ja hän alkaa kyseenalaistamaan omaa uskoaan.
Rehellisesti sanottuna oli lähellä että olisin jättänyt tämän kirjan kesken. En ole tippaakaan uskonnollinen ihminen, mutta minusta on silti ihan mielenkiintoista lukea ihmisistä jotka uskovat - ja jotka syystä tai toisesta lakkaavat uskomasta. Tätä kirjaa lukiessa alkoi kuitenkin ensimmäisten parinkymmenen sivun jälkeen ahdistaa ja inhottaa mutta ihan vaan periaatteesta päätin kuitenkin lukea loppuun. Omatunto ei vain salli jättää mitään kirjaa kesken.
Ja ihan hyvä että luin koska tässä tuli samalla haastettua itseä - kaikki kirjathan eivät voi miellyttää mutta niistä voi silti oppia jotain. Täytyy myös mainita se, että onhan tämä ihan äärimmäisen kauniisti kirjoitettu.
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava, 2017
288 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti